Julkaistu Ylellä 17.7.2016

Helsinkiläinen suomen opettaja Anneli Poutiainen on välillä tuntenut itsensä lähetyssaarnaaja-kauppamatkustajaksi isoine laukkuineen.

Viidentoista vuoden aikana hän on lukuisia kertoja kerännyt sänkynsä alta mustista säkeistä pinon oppimateriaaleja. Hän on vaihtanut lukukaudeksi tai pariksi hotellielämään tai vuokrayksiöön vieraalle paikkakunnalle.

Hän on matkustanut Ylivieskaan, Varkauteen, Kotkaan, Haminaan, Porvooseen: aina sinne, missä tarvitaan suomen opettajaa kotoutumiskoulutuksiin.

– Olen aina tykännyt vääntää asioita rautalangasta. Sitä sain tehdä peruskoulun äidinkielen opettajanakin, mutta vielä enemmän suomen alkeiskursseilla, Poutiainen kertoo.

Noin vuoden mittainen kotoutumiskoulutus on tarkoitettu työttömille maahanmuuttajille. Esimerkiksi monilla turvapaikanhakijoina tai suomalaisen puolison mukana maahan tulleilla ei oikein ole mahdollisuutta päästä eteenpäin, ennen kuin he ovat jonkin aikaa opiskeleet täysipäiväisesti kieltä ja saaneet pohjustusta suomalaiseen työelämään.

Tätä työtä Poutiainen on tehnyt täydestä sydämestä: opettanut suomea suomeksi ihmisille, joiden kanssa ei alussa ole ehkä sanaakaan yhteistä kieltä. Hän on näytellyt, piirtänyt, elehtinyt ja osoitellut väsymättä, joskus jopa laulanut, itkenyt tai nauranut – no, hän halusikin nuorena näyttelijäksi.

Poutiainen on myös turhautunut lukemattomia kertoja. Siksi hän haluaa kertoa, mikä kotouttamisessa on pielessä.

Jatkuvaa kilpailutusta

Maahanmuuttajien kotouttaminen toimii niin, että koulutus kilpailutetaan eri alueiden ely-keskuksissa parin vuoden välein.

Eri järjestäjät koettavat parhaalla tarjouksella haalia tehtävän itselleen. Virallisten koulutuksen järjestäjien, oppilaitosten, ohella apajilla ovat yksityiset valmennus- ja konsulttiyritykset, jotka ovatkin usealla paikkakunnalla onnistuneet pudottamaan hintaa ja voittamaan kilpailun.

Kilpailutusrumban vuoksi koulutuskenttä menee aika ajoin uusiksi: vanhat toimijat lopettavat kotoutumiskoulutuksen ja irtisanovat opettajia, uudet aloittavat homman alusta ja palkkaavat uusia ihmisiä – ehkä halvemmalla, kun ovat halvemmalla luvanneet kurssit järjestää.

– Jotkut yritykset ovat mukana ainoastaan rahan vuoksi, Poutiainen uskoo.

Jotkut yritykset ovat mukana ainoastaan rahan vuoksi.

Reppureissaajan elämäänsä Poutiainen kuvaa kirjassaan Suomalaista kotouttamista, jonka hän julkaisi alkuvuodesta omakustanteena jäätyään työstä eläkkeelle.

Poutiainen päätyi maahanmuuttajien, Vietnamin venepakolaisten, pariin jo yläasteen äidinkielen opettajana 80-luvun lopulla. Hän on opettanut suomea vieraana kielenä niin lukiossa, ammattikoulussa, diakoniaopistolla kuin yksityisissä yrityksissä.

Kun Poutiaisen mies kuoli, hän tunsi, että voi ja haluaa matkustaa työn perässä minne tahansa. Samalla hän on nähnyt, kuinka kilpailutukset johtavat palkkojen polkemiseen, opetusvälineiden puutteeseen ja selviytymiseen milloin minkäkinlaisissa opetustiloissa: vaikkapa kattoremontin keskellä, porakoneen metelissä, lasivillan ja sahajauhojen putoillessa lattialle.

Ehdollisia työpaikkoja

Koulutusyritykset joutuvat tarjouksessaan kertomaan, että niillä on riittävästi henkilöstöä. Mutta kun ne eivät tiedä, saavatko koulutuksen, ei niillä aina ole väkeä valmiina.

Siksi opettajat ravaavat työhaastatteluissa, joissa työpaikka riippuu kilpailutuksen tuloksesta. Kilpailutuksen ratkettua palkkalistoille saatetaan ottaa muita kuin tarjouksessa on lueteltu.

Poutiainen sai kerran kuulla, että hänet oli ilmoitettu kysymättä opettajaehdokkaaksi työllisyyskurssille, jolla oli sekä työttömiä suomalaisia että maahanmuuttajia. Järjetön idea sinänsä: onhan eri asia opettaa vieraskielisille suomea kuin suomalaisille heidän äidinkieltään.

Konsulttiyritysten ei tarvitse oppilaitosten tavoin noudattaa työehtosopimuksia tai palkata pedagogisesti päteviä opettajia. Ei Poutiainen toki kaikkia kollegoitaan mollaa. Onhan hän itsekin ollut konsulttiyhtiössä pätevänä opettajana ja onnistunut neuvottelemaan riittävän palkan.

Hän on kuitenkin nähnyt myös opetusta, jota on pitänyt verorahojen haaskaamisena.

Joskus edellistä opettajaa sijaistaessaan Poutiainen huomasi, että oppikirjasta oli kahlattu läpi 166 sivua viidessä viikossa, äänettömästi tehtäviä puurtaen ja niitä tarkistamatta. Opiskelijat pyysivät, että kaikki käytäisiin uudestaan läpi, koska he eivät ymmärtäneet mitään.

Joskus edellistä opettajaa sijaistaessaan Poutiainen huomasi, että oppikirjasta oli kahlattu läpi 166 sivua viidessä viikossa, äänettömästi tehtäviä puurtaen ja niitä tarkistamatta.

Poutiainen muistaa, kun hän vuosia sitten lähti Uudellamaalla toimivan pikkufirman toimitusjohtajan kanssa kirjakauppaan ostamaan tarvikkeita. Innokas toimitusjohtaja halusi, että maahanmuuttajien alkeisoppikirjaksi otettaisiin Heli Laaksosen murrerunokirja.

Siinä olisi ollut ihmettelemistä, kun muutaman sanan osaava afganistanilainen olisi tankannut tekstiä “Laitlan kaupunkis, kaalimaan takan asuva Suamemaam pantavimmap polismiähe”.

Toisella kouluttajalla Poutiainen sai kelvottomat oppikirjat ja kysyi johdolta, kuka ne oli valinnut. “Pakkaamon tytöt”, kuului vastaus.

Poutiaisen mitta tuli täyteen viime syksynä viimeisessä työssä, jossa hän kysyi opetusvälineitä ja sai esimieheltä vastauksen: “Suu kiinni”. Poutiainen päätti, että kiertävän kotouttajan työ riittää.

Itse työ luokkahuoneessa on ollut aina hänelle rakasta.

– Joka ryhmän kanssa on erottu kyynelten kera.

Opettaja on tuki ja turva

Kotoutumiskoulutuksen opettaja on tuki ja turva monille, joilla muita suomalaisia kontakteja ei ole. Väkisinkin sitä tukeutuu ihmiseen, jonka tunneilla istuu viitenä päivänä viikossa seitsemän tunnin ajan.

Opettaja saa selvitettäväksi Kelan papereita, työvoimatoimiston lomakkeita ja työsopimuksia – joskus myös yksityiselämän ongelmia, vaikka johonkin pitää raja vetää.

– Kahvitauotkin olen aina viettänyt opiskelijoiden kanssa. Silloin niitä kysymyksiä vasta alkaakin tulla, Poutiainen sanoo.

Opettaja muistaa onnistumiset, kun sairaanhoitaja käy suomen kurssin ja saa viran. Häntä huolettaa, kun perheenäiti jättää opinnot eikä hänestä kuulu enää.

Kun opettaja käy kampaajalla ja kampaaja kertoo hyviä kokemuksia heillä olleesta maahanmuuttajaharjoittelijasta, opettaja painaa yrityksen mieleen. Sitähän voi ehdottaa jollekulle harjoittelupaikaksi.

Yksin vieraalla paikkakunnalla opetuksen ideointiin on aikaa: paljon muuta tekemistä ei ole. Mutta kun työssä pitää olla sosiaalinen räpäsuu, vapaa-ajalla Poutiainen kaipaakin yksinoloa ja rauhaa.

Vaikea päästä puheisiin

Suomalaiseen yhteiskuntaan ei ole helppo päästä sisään. Suomessa elää paljon ihmisiä, joiden ainoat kontaktit kantasuomalaisiin tapahtuvat kaupan kassalla tai päiväkodin portilla.

Pienillä paikkakunnilla kursseilla voi istua vierekkäin lukutaidottomia ja korkeakoulutettuja usean kielen taitajia. Toiset turhautuvat, kun eivät pysy perässä ja toiset siksi, että ei edetä.

Ulospäinsuuntautuneet ja opiskelutaitoiset pärjäävät. Poutiainen muistaa opiskelijan, joka otti kielen haltuun menemällä lähikapakkaan keskustelemaan suomalaisten kanssa. Kotiin palattuaan hän kirjoitti muistiin uudet lauseet ja selvitti niiden merkityksen.

Poutiainen luottaa huumoriin ja shokkiefektiin. Hän kirjoittaa taululle suomen sanoja tyyliin “matalalattiaraitiovaunuissakaan”, ja kysyy opiskelijoilta, vieläkö nämä haluavat jäädä.

Vakavasti puhuen hän miettii joskus, kuinka mahdottoman tehtävän edessä osa opiskelijoista on. Suomessa ihminen on kuin alempaa kastia, jos ei osaa kieltä.

– Kyllä minä sitä olen ajatellut monta kertaa, mutta ei opettaja saa mennä mukaan säälistä uikuttamiseen.

Tarjouksissa runoillaan

Kotoutumiskoulutuksessa on kyse isoista rahoista. Ei ihme, että tarjouksissa luvataan suuria. Tarjouksiin runoillun sisällön vastuu siirtyy sitten opettajalle, mitä Poutiainen kuvailee kirjassaan:

“Tällä kertaa olisi saatettava ympäri maailmaa kotoisin olevat ihmiset 200 päivässä suomen kielen taitotasolle 3, pitäisi opettaa heille arjen taitoja ja elämänhallintaa sekä suomalaista kulttuuria, antaa heille tietoa yhteiskunnallisista asioista sekä opettaa työelämätietoutta ja laatia konkreettinen jatkosuunnitelma.”

Tämä kaikki suomen kielellä, vaikka joukossa on luku- ja kirjoitustaidottomiakin, jotka tarvitsisivat ensin oman kurssin voidakseen opiskella muiden rinnalla.

“Tavoitteeksi on ilmoitettu myös, että parhaimmillaan opittaisiin jopa referaattien, esseiden ja raporttien laatiminen. Tähän eivät pysty monet suomalaisetkaan edes äidinkielellään.”

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisussa mainitaan, että opiskelijapalautteen mukaan 87 prosenttia julkisten ja yksityisten järjestäjien koulutukseen osallistuneista pitää koulutusta hyvänä tai erinomaisena.

Mutta mistä arviot syntyvät? Poutiainen kertoo, kuinka vasta suomen alkeet osaavia maahanmuuttajia laitetaan arvioimaan viisiportaisella asteikolla kapulakielisiä väittämiä kuten “Oppimistehtävät ja -menetelmät ovat olleet sopivan vaativia lähtötasooni ja valmiuksiini nähden.”

– Ihmiset täyttävät niitä sattumanvaraisesti, yksi risti kaksi, Poutiainen kuvaa.

Näitä sitten syynätään uusissa tarjouskilpailuissa, kun päätetään, kuka saa koulutukset seuraaviksi vuosiksi.

Share to Google Plus