Erikoistuva lääkäri Päivi Koroknay-Pál, 37, korjaa työkseen aivovammoja. Seurasimme päivystysvuorossa, millaista on työ, jossa käsi ei saa lipsua milliäkään.

Julkaistu Annassa 2011

Valkotakkisen Päivi Koroknay-Pálin askelet kopisevat Töölön sairaalan hiljaisilla käytävillä. Neurokirurgiksi erikoistuva lääkäri on tehnyt aamun töitä teho-osaston potilaiden parissa ja jatkaa pian aivoleikkaukseen. Leikkaussaliaulan valkokankaalla pyörii videopätkä aivoista ja niitä operoivasta kirurgin veitsestä.

– Sairaalasarjoista monelle on tullut mielikuva, että täällä juostaan, mutta me emme juokse. Kävelemme kyllä ripeästi, Päivi toteaa.

Hän johdattaa vieraat neurokirurgian klinikalle pukuhuoneen kautta. Täällä kävijätkin vaihtavat ylleen sairaalan housut ja t-paidan, hiukset peittävän vihreän pipon ja muovisandaalit. Ulkopuolisia pöpöjä ei haluta klinikalle, jolla operoidaan ihmisten aivoja ja hermostoa.

– Ei ole kiire. Se on vasen kylki. Ja oma luu, Päivi huikkaa ohikulkevalle sairaanhoitajalle. Hän puhuu iltapäivän leikkauksesta, jossa aivovammapotilaan kallosta irrotettu luupala kiinnitetään takaisin.

Päivin taskuissa olevista kolmesta kännykästä jokin pirahtaa vähän väliä. Päivystävää neurokirurgia tarvitaan joka suunnassa. Muiden kaupunkien lääkärit kysyvät arvioita aivokuvista. Leikkauksesta toipuva potilas soittaa huolestuneena vaivoistaan. Välillä Päivi pirautetaan teho-osastolle ompelemaan yksi tikki, ja sopivan hetken tullen hän istahtaa tutkimaan potilaiden aivokuvia ja tekemään saneluita.

Kuulostaa työntäyteiseltä, mutta Päivi kehuu aamua rauhalliseksi. Joskus 25-tuntinen viikonlopun päivystysvuoro kuluu alusta loppuun tositoimissa. Se on rankkaa, varsinkin kun nytkin Päivillä on takana täysi työviikko Meilahden sairaalassa. Päivystysvuoroja hän tekee keskimäärin kolmesti kuussa.

– Kiireinen päivystys menee adrenaliinipöllyssä ilman väsymystä. Aina silloin kun olen tehnyt oikein hyvät eväät, en ehdi syödä. Elän kahvilla ja juotavilla jogurteilla, Päivi kertoo.

Hän on työstä innoissaan, mutta toteaa, että se on raskasta varsinkin pienten lasten äidille.

– Aika usein 3- ja 6-vuotiaat tyttöni ovat istuneet osaston kahvihuoneessa odottamassa. He taitavat myös yleensä olla ne viimeiset, jotka haetaan hoidosta. Ilman mieheni tukea en voisi edes harkita tätä alaa. Mutta vapaa-aikana omistaudun perheelle ja osaan todella arvostaa jokaista hetkeä.

Puhelinrumban hiljettyä Päivi on päässyt istumaan taukohuoneen pöytään. Kahvipakettirivistöt vihjaavat, että täällä tankataan paljon kofeiinia. Ikkunalaudalla lojuva House-dvd paljastaa, että sairaalasarjojen ihmissuhdesotkuja seurataan näissäkin piireissä.

– Nyt rentoudutaan viisi minuuttia, Päivi ilmoittaa.

Samalla sekunnilla puhelin soi taas.

Se on hätätapaus.

Syvästi tajuton

Kiireetöntä leikkausta odottava potilas saa jäädä odottamaan, sillä pelastushelikopteri Medi-Heli lennättää sairaalaan vakavasti loukkaantunutta nuorta potilasta.

Päivi Koroknay-Pálin kahvi jää pöytään, kun hän kiirehtii tapaturma-asemalle, jonne syvästi tajuton potilas kannetaan paareilla. Sairaalan vähäeleinen rauha muuttuu ryysikseksi, kun potilaan ympärillä pyörii Medi-Helin ja tapaturma-aseman henkilökuntaa. Pikainen tietokonekerroskuvaus osoittaa, että aivoissa on verenvuoto. Leikkaukseen on nyt kiire.

– Onneksi toista potilasta ei ehditty vielä nukuttaa, koska Medi-Heli teki ennakkoilmoituksen, Päivi tuumaa.

Kun kiirepotilas on saatu leikkaussaliin, kirurgi asettelee hänen päänsä telineeseen ja kiristää ruuvit kallon ympärille. Pää ei saa heilahtaa milliäkään. Potilaan vartalo ja pää peitetään leikkauskohtaa lukuun ottamatta. Sen Päivi pesee ja ajelee paljaaksi.

– Vaikka potilas on hengenhädässä, toimimme rauhallisesti. Vain kerran minulle on sattunut tilanne, jossa en ehtinyt edes soittaa hoitajaa paikalle, vaan hain saman tien kalloporan kaapista, Päivi kertoo.

Hätätilanteessakin hänen olemuksensa on varma. Maallikkoa voi ihmetyttää, miten kirurgiksi vasta kouluttautuva saa tehdä töitä näin itsenäisesti, vain takapäivystäjä kaiken varalta puhelimen päässä.

Mutta tähän työhön ei voi hypätä luentojen ja tenttien pohjalta, vaan kirurgiksi erikoistuvat lääkärit jatkavat opintojaan kuusi vuotta, pääasiassa käytännön leikkaussalityössä. Ensin konkareita seuraten ja avustaen, sitten itse tehden. Päivi Koroknay-Pálilla on takanaan jo nelisensataa itsenäistä leikkausta.

– Ensimmäinen tehtäväni oli yksinkertainen kallon poraus. Se jännitti kauheasti, mutta hätää ei ollut, koska toinen kirurgi oli koko ajan vieressä, neuvoi ja ohjasi. Se oli hieno hetki.

Aikoinaan, aloittelevana päivystäjänä, hän joutui kutsumaan takapäivystäjän lähes kaikkiin leikkauksiin. Nyt Päivi hallitsee työn sujuvasti, mutta vaativimmat operaatiot, kuten aivovaltimonpullistuman leikkaukset, hoitaa yhä kokeneempi kirurgi.

– On tärkeää tietää, mitä osaa, mutta vielä tärkeämpää on tietää, mitä ei osaa. Täällä ei aleta urheilla. Oppiminen ei lopu koskaan, kaikkein vähiten erikoislääkärin papereihin.

Urakointia

Kalloporan kirskunta ja ilmassa leijuva luupöly tuntuvat maallikosta ensin hurjilta, mutta kun ajatukseen tottuu, leikkaussalin äänet tuovat mieleen hampaan paikkauksen. Aivojen pinnalta verihyytymiä imevä letku korahtaa hiljaa kuin hammaslääkärin sylki-imuri.

Radio soittaa pophittejä taustalla. Valot palavat kirkkaina toisin kuin tv-sarjoissa, joissa leikkaussali kuvataan usein hämäräksi.

Leikkaava kirurgi, anestesialääkäri, anestesiahoitaja ja kaksi instrumenttihoitajaa rupattelevat rauhallisesti kuin mikä tahansa työporukka sorvin ääressä. Päivin ei tarvitse juuri pyydellä instrumentteja, sillä hoitaja Maria Heickell seuraa leikkausta monitorista ja tietää koko ajan, mitä kirurgi seuraavaksi tarvitsee.

Monia ihmisiä jo ajatus paljaiden aivojen, kallonpalojen ja veren näkemisestä puistattaa, ja leikkaussaleissa on moni sivustakatsoja pyörtynyt. Päivi Koroknay-Pál kertoo ymmärtävänsä noita tunteita, mutta hänestä aivojen operoinnissa ei ole koskaan ollut mitään kauhistuttavaa.

– Olen mielestäni aika rohkea. Ennen oman työn aloittamista sain myös katsoa sivusta niin paljon, ettei juuri mikään enää järkytä. Minusta tämä on upeaa työtä.

Stressin ja suorituspaineet hän on oppinut pitämään poissa ajatuksella “yksi asia kerrallaan”. Kun keskittyy juuri meneillään olevaan tehtävään, ote pysyy jämptinä ja huolet taka-alalla.

Maallikon mielikuvissa neurokirurgin suurin ponnistus liittyy käsien vakaina pitämiseen. Päivin työtä  seuratessa näkee, että työ on koko kehoa rasittavaa fyysistä urakointia. Hän seisoo tunnista toiseen, välillä selkä kenossa, jalat haarallaan ja polvet koukussa, jotta pääsee oikeasta kulmasta vaikeisiin paikkoihin. Välillä hän säätää leikkausmikroskooppia, jonka kautta katsoo käsiensä työtä.

– Pahimmillaan kirurgi joutuu seisomaan koko työvuoron. Pisin aivoleikkaukseni on kestänyt 7–8 tuntia, mutta olen ollut seuraamassa paljon pitempiäkin leikkauksia.

Tässä leikkauksessa tehdään töitä aivojen pinnalla, mutta esimerkiksi kasvaimia poistettaessa joudutaan joskus menemään syvälle niiden sisään. Se tuntuu ihmeelliseltä, kun kyseessä on elin, joka koostuu 100 miljardista hermosolusta ja noin 1500 biljoonasta neuronien välisestä kytkennästä. Niistä syntyvät tietomme, ajatuksemme, tunteemme, muistomme, mielikuvituksemme – koko persoonamme.

Neurokirurgiassa joudutaan aina punnitsemaan komplikaatioiden riskiä ja leikkauksen hyötyjä ja haittoja. Edes kokeneet kirurgit eivät pysty aina sanomaan, miten potilaan aivot kykenevät toipumaan vammasta tai mahdollisista komplikaatioista, sillä toipuminen on hyvin yksilöllistä.

– Ajattelen, että aivoissa on vielä tosi paljon sellaista, mitä emme tiedä, Päivi Koroknay-Pál pohtii.

Puhelu läheiselle

– Kaikki oli äsken niin hyvin, ja nyt vuotaa taas.

Päivi Koroknay-Pál on tyrehdyttänyt aivoverenvuotoa parin tunnin ajan. Hetken ajan vuoto näytti jo rauhoittuneen, mutta nyt työ jatkuu.

Kahden ja puolen tunnin kuluttua potilaalle on tehty kaikki se, mikä tällä hetkellä on tehtävissä. Instrumenttihoitajat korjailevat välineitä pois. Leikkaussalin radiossa soi Zen Cafen Piha ilman sadettajaa. Tunnelma on hetken aikaa vaisu.

– Kuvataan aivot muutaman tunnin päästä uudestaan ja katsotaan, miltä sitten näyttää, Päivi huokaa. – Nyt kahvia ja sitten seuraava potilas. Pidetäänkö tauko kuuteen asti? hän kysyy hoitajilta.

Heti ensimmäisenä, ennen kahvia, on kuitenkin omaispuhelun vuoro. Kirurgin pitää muistaa, että jokainen leikkaussalipotilas on jollekulle äärettömän rakas hänen voinnistaan halutaan tieto heti.

Päivi kertoo, että hän haluaa olla omaisille suora. Vaikeatkin puhelut ovat yleensä asiallisia, eikä Päivi ole juuri kokenut, että omaiset purkaisivat tuskaansa häneen.

– Ne puhelut ovat ikävimpiä, kun ihminen ei ole lainkaan tiennyt, että hänen omaisensa on sairaalassa vakavasti loukkaantuneena, hän toteaa.

Kiitollisia terveisiä

Kirurgin työssä on pakko hyväksyä, että potilaita myös kuolee. Vaikeista aivovammatapauksista noin 50 prosenttia jää henkiin.

– Työ on opettanut nöyryyttä. Kaikkia ei voida parantaa. Silloin on vain mentävä eteenpäin, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Täytyy ajatella, että ilman leikkausta sata prosenttia vakavista aivovammapotilaista kuolisi, Päivi Koroknay-Pál miettii.

Paljon on tehtävissä: tämänpäiväinen potilaskin on hengissä, vaikka ilman leikkausta hän olisi jo menehtynyt. Päivi myöntää, että potilaan kuolema tuntuu raskaalta varsinkin, jos hän on lapsi tai nuori ihminen.

Sen jälkeen kun sain omia lapsia, se on tuntunut vielä rankemmalta. Nyt ymmärtää täysin, kuinka korvaamattomia lapset ovat vanhemmilleen. Kun työssään näkee ihmisten surua, osaa arvostaa omaa onneaan: lapsia ja miestä.

Tuleeko koskaan itku, jos potilas menehtyy?

– Ei tule. Näitä näkee niin paljon. Mutta työ auttaa tajuamaan, mikä on oikeasti tärkeää. Maalliset asiat eivät enää jaksa harmittaa. Jos auto hajoaa, ajattelen vain, että no, sen voi korjauttaa rahalla.

Sankariksi Päivi ei itseään koe, mutta palaute ihmishenkien pelastamisesta lämmittää. Hänen mieleensä on jäänyt esimerkiksi nuori perheenisä, jonka ennuste oli erittäin huono, mutta joka toipui leikkauksesta ja lähetti kiitollisia terveisiä.

Päivi Koroknay-Pál on jo tehnyt normaalin työpäivän mittaisen rupeaman, mutta noin nelituntinen työläs kallonkorjaus on vasta alkamassa. Jos hyvin käy, yön aikana saa hetken ummistaa silmiä sairaalan lepohuoneen sängyssä.

– Alkuaikoina en pystynyt nukkumaan, valvoin vain silmät selällään ja mietin, kuuluuko ambulanssin ääntä. Nykyään nukahdan saman tien.

Mutta jos joku kolhii itseään yöllä, sitten mennään taas.

 

Päivystysvuoron kulku

9.00 Työvuoro alkaa. Kierto tehovalvontaosastolla. Puhelimeen vastailua ja aivokuvien tarkastelua.

11.00 Ambulanssi tuo ensimmäisen potilaan.

13.00 Lounas kahvihuoneessa.

14.00 Tapaturma-asemalle katsomaan tajutonta potilasta. Aivovamma on vakava ja leikkauksen valmistelut aloitetaan heti.

15.00 Leikkaus alkaa.

17.00 Leikkaus päättyy. Kahvitauko, jonka aikana Päivi Koroknay-Pál käy katsomassa yhtä potilasta.

18.00 Toisen potilaan kallonkorjausleikkaus.

00.00 Tehovalvontaosaston potilas joudutaan leikkaaman kiireellisesti. Leikkaus onnistuu hyvin.

02.00 Päivi tutkii potilaita, hoitaa tehovalvontaosaston asioita ja vastailee puhelimeen.

05.00 Lepohuoneeseen nukkumaan.

08.30 Herätys. Kierros seuraavaan vuoroon tulevan lääkärin kanssa.

10.00 Kotiin.

Share to Google Plus