Kun toinen vanhemmista kaappaa lapsen vieraaseen maahan, yksin jääneellä vanhemmalla on vain huonoja vaihtoehtoja: odottaa, luottaa viranomaisiin – tai siepata lapsi takaisin itse. Maailmalla kaapattujen lasten vastakaappaukset ovat jo bisnes.

Julkaistu Imagessa 1/2008

Andalusia, Etelä-Espanja. Syksyisenä lauantaiaamuna valkoinen auto kaartaa lammastilan pihaan johtavalle tielle. Pihan portti on lukossa, harmaan kivitalon ikkunaluukut ovat kiinni.

Autossa on kolme naista: espanjalaiset Gloria ja tämän ystävätär sekä suomalainen Suvi-Päivikki Eskelinen, 34. Suvi-Päivikki makaa auton takapenkillä peiton alle piiloutuneena.

Viisi viikkoa aiemmin Suvi-Päivikin entinen aviomies Juan on kaapannut parin lapsen, kolmivuotiaan Elenan, Sveitsistä Espanjaan.

Gloria on Juanin serkku ja Elenan kummitäti. Hän on saanut tietää, että Elena on täällä Juanin äidin kotitilalla. Juan paimentaa tänään lampaita ja vuohia kaukana vuorilla veljensä kanssa, ja Elena on talossa yksin isoäitinsä kanssa.

Suvi-Päivikki aikoo hakea tyttärensä kotiin.

Gloria kiertää jalan portin ohi pihaan. Hän soittaa ovikelloa. Isoäiti avaa oven sisarentyttärelleen. Samassa Elena juoksee pihalle ja Suvi-Päivikki ponkaisee ylös takapenkiltä. Elena ryntää äitinsä syliin, ja Gloria ja Suvi-Päivikki juoksevat autoon Elena mukanaan.

Pihalla isoäiti vaikertaa: lapsi kuuluisi kyllä äidille, mutta hänen poikansa voi vaikka tappaa hänet, jos hän päästää Elenan käsistään! Glorian ystävätär jää rauhoittelemaan isoäitiä.

Suvi-Päivikki haluaisi ajaa saman tien rajan yli Portugaliin. Gloriasta se ei ole järkevää. Hän ehdottaa, että kolmikko ajaa Madridiin yökylään sukulaisperheeseen, joka asuu lentokentän lähellä. Suvi-Päivikki suostuu vastahakoisesti.

Se on virhe.

Kun kansainväliset rakkaudet yleistyvät, yleistyvät myös kansainväliset erot ja huoltajuuskiistat. Pahimmillaan huoltajuusriidat kärjistyvät lapsikaappauksiin, joissa toinen vanhemmista kidnappaa yhteisen lapsen luvatta toiseen maahan. Vanhempien tekemien lapsikaappausten myötä maailmalle on syntynyt bisnes nimeltä child recovery eli lasten vastakaappaukset. Monet yksityiset organisaatiot tarjoavat palveluita yksin jääneille vanhemmille:

“Lapsesi saaminen takaisin voi olla yhtä monimutkaista, arkaluonteista ja riskialtista kuin aivoleikkaus […] Sanomme ylpeinä, että olemme yksityisistä organisaatioista menestynein, kokenein ja meillä on laajin luotettavien lähteiden ja kontaktien verkosto”, mainostaa yksi yritys internetissä.

“Zamora & Associatesilla on laaja valikoima keinoja palauttaa kaapattu lapsi. […] ‘Aggressiivinen palautus’ on aina viimeinen vaihtoehto”, selittää toinen.

“Child Recovery International CRI on New Yorkissa majaansa pitävä ammattilaisten verkosto. Voimme lähettää henkilökuntamme minne päin maailmaa tahansa, yleensä 24 tunnin sisällä”, hehkuttaa kolmas.

Internetistä löytyy lukuisia organisaatioita, jotka kehuvat onnistumisprosenttejaan ja lupaavat etsiä kaapatun lapsen mistä päin maailmaa tahansa. Osa esiintyy avoimesti julkisuudessa, osa toimii matalalla profiililla. Keinot vaihtelevat neuvotteluista tai salapoliisityöstä lain rajamailla liikkuviin operaatioihin. Vanhemmille tarjoavat palveluitaan myös etsivät, jotka selvittävät lapsen olinpaikan mutta jättävät käytännön toiminnan vanhemman harteille.

Mikä saa vanhemman pohtimaan tällaisia keinoja?

Kun lapsi kaapataan toiseen maahan, vanhempi voi turvautua viranomaisten apuun. Suomessa oikeusministeriö tutkii kaappauksia, jotka suuntautuvat Haagin sopimuksen allekirjoittaneisiin 77 maahan. Näiden maiden ministeriöt, poliisi ja tuomioistuimet selvittävät kaappauksia yhteistyössä, mikä helpottaa tapausten ratkeamista.

Sopimuksen ulkopuolisista maista lapsen takaisin saaminen on vaikeampaa. Kaapattu lapsi voidaan saada takaisin lähinnä epävirallisesti neuvottelemalla, esimerkiksi kansainvälisten järjestöjen tai diplomaattien tuella. Näitä usein hyvin vaikeita tapauksia selvittää ulkoministeriö.

Lasten palautus oikeusprosessin avulla on usein pitkä tie, joskus vuosien mittainen, eikä lapsen takaisin saaminen virallisia teitä onnistu suinkaan aina.

Oma oikeus houkuttaa.

Viisi viikkoa ennen Andalusian tapahtumia Juanin ja Suvi-Päivikin avioero on juuri astunut voimaan Sveitsissä. On elokuu 1994, eikä Suvi-Päivikki aavista, miten pitkän tien alussa hän on.

Ero on ollut vaikea. Suvi-Päivikki ei silti ymmärrä pelätä, kun hän antaa Elenan tämän isälle ensimmäiseen eron jälkeiseen viikonlopputapaamiseen. Sunnuntaina iltapäivällä puhelin pirahtaa. Soittaja on Juan, ja hänen sanansa säikäyttävät Suvi-Päivikin: “Emme ole enää Sveitsissä. Jos lähdet peräämme, tapan sinut.”

Suvi-Päivikki kiirehtii poliisin puheille, mutta virkailija kertoo, että poliisi voi ainoastaan etsintäkuuluttaa miehen. Suomen suurlähetystökään ei lupaa mitään konkreettista apua. Kun Suvi-Päivikin auto sammuu keskelle moottoritietä, hänelle selviää, että Juan on ennen lähtöään tunkenut auton bensatankkiin sokeripaloja.

Suvi-Päivikki on järkyttynyt ja yksin. Onneksi Elenan kummitäti Gloria tukee häntä ja he soittelevat usein. Glorialta Suvi-Päivikki saa tietää, että Elena on isoäitinsä luona Andalusiassa.

Suvi-Päivikki ottaa yhteyttä sveitsiläiseen kaapattujen lasten vanhempien tukijärjestöön. Järjestö kehottaa häntä hakemaan lapsensa takaisin itse.

Viiden viikon jälkeen Suvi-Päivikki päättää toimia. Hän ottaa pankista viidentuhannen frangin, noin kolmentuhannen euron, lainan Espanjan-matkaan. Pomo antaa viikon vapaata töistä. Lääkäriltä Suvi-Päivikki pyytää rauhoittavia lääkkeitä, jotka pitävät hermot kurissa mutta pään selvänä.

Syksyisenä perjantai-iltana Suvi-Päivikki lentää Madridiin, jossa Gloria on häntä vastassa.

Maailmalle kadonneiden suomalaisten lasten määrää on vaikea selvittää ministeriöiden tilastoista. Ensinnäkin ne kertovat vain kaappausten lukumäärän eivätkä erittele, onko samasta perheestä kaapattu yksi vai useampia lapsia.

Toiseksi tilastoihin ei aina jää merkintää siitä, miksi tapaus on poistunut rekisteristä. Jos apua hakenut vanhempi on perunut hakemuksen, ministeriöt eivät selvitä, ovatko vanhemmat kenties päässeet epäviralliseen sopuun ja onko lapsi lopulta palautettu vai ei.

Vanhempien tukijärjestö Kaapatut lapset ry on laskenut kahden ministeriön tilastoja yhdistelemällä, että vuosina 2000–2006 Suomesta on kaapattu ulkomaille yhteensä 71 perheen lapsia.

Haagin sopimusmaista Suomeen on palautettu 18 perheen lapset. Liki neljäsosa perheistä on siis saanut lapsensa takaisin oikeustoimilla tai kaappaajan annettua periksi vapaaehtoisesti. Yhdeksän perheen lapset ovat jääneet maailmalle tuomioistuimen päätöksellä.

Muihin maihin suuntautuneista kaappauksista yhdeksän on poistunut rekisteristä: osa lapsista on ehkä palautettu kotiin, osa pyyhitty rekisteristä esimerkiksi lapsen täytettyä 16 vuotta.

Puolet tapauksista, 35 kappaletta, on yhä kesken.

Ministeriöiden tietoon eivät kantaudu kuin virallista väylää ratkenneet tapaukset, joten mahdollisista vastakaappauksista tai niiden yrityksistä ministeriöillä ei ole tietoa. Ministeriöissä arvellaan, että toki niitä on saattanut tapahtua.

Ministeriöt kehottavat vanhempia olemaan ryhtymättä omiin toimiin. Lasta ei saa kaapata takaisin itse, eikä työhön sovi palkata ketään muutakaan.

Oikeusministeriön erityisasiantuntija Ann-Sofie Högström muistuttaa, että jos vanhemmat ovat sopineet yhteishuoltajuudesta, kumpikaan ei voi yksin päättää isoista asioista kuten lapsen asuinpaikasta. Vaikka toinen vanhemmista olisi ensin vienyt lapsen luvatta toiseen maahan, yksin jääneellä vanhemmalla ei ole oikeutta hakea lasta takaisin.

“Omavaltainen huostaanotto on Suomessa rikos ja tuomittava teko. Emme suosittele kenellekään ryhtymistä omiin toimiin siksi, että toinen vanhempi on tehnyt ensin väärin”, Högström sanoo.

Vaikka yksin jäänyt vanhempi olisi lapsen yksinhuoltaja ja saisi yksin päättää, missä lapsi asuu, oma-aloitteiseen lapsen hakuun ei Högströmin mukaan kannata ryhtyä silloinkaan.

“Vaikka voisi ajatella, että ei lapsen hakeminen mitenkään väärin ole, vanhempi ottaisi siinä hirveän riskin jo esimerkiksi siksi, että huoltajuuden määritelmät vaihtelevat eri maissa. Henkisesti on tietysti ymmärrettävää, että vanhemmat miettivät tällaista.”

Oikeutta käydään kunkin maan omilla käytännöillä. Miehen auktoriteettiin perustuvissa yhteiskunnissa ei välttämättä edes tunneta käsitettä lapsikaappaus, koska lapsen isällä ajatellaan olevan oikeus päättää, missä lapsi asuu. Monissa maissa taas isän asema voi olla avioerotilanteissa heikko. Kansainvälisiä kaappauksia mutkistaa vielä se, että yhden maan huoltajuuspäätökset eivät aina päde toisessa maassa.

Madridissa Suvi-Päivikki viettää iltaa tyttärensä ja Glorian kanssa sukulaisten luona, kun ovikello soi. Sukulaisperheen poika avaa oven ennen kuin kukaan ehtii estää häntä. Juan tunkeutuu sisään veljensä kanssa, veitsi kädessään.

Asunnossa syntyy paniikki ja kaaos. Juan viiltää omaa tätiään käteen. Suvi-Päivikki, Elena ja Gloria pakenevat makuuhuoneeseen, mutta Juan säntää perässä ja katkaisee veitsellä Glorian kaulaketjun. Nurkkaan ajettu Suvi-Päivikki tarraa Elenan syliinsä. Juan painaa veitsen hänen kaulalleen, ja Suvi-Päivikki on varma, että hän kuolee nyt.

Mies ei kuitenkaan viillä. Juanin veli vetää Elenan Suvi-Päivikin sylistä, ja miehet pakenevat tyttö mukanaan.

Hätääntynyt sukulaisperhe soittaa poliisit paikalle. Nämä ottavat yhteyttä Andalusian poliisiin, joka saa miehet kiinni. Elena palautetaan Suvi-Päivikille.

Vantaalainen Paavo Isaksson tietää, että oikeuskamppailu lapsesta voi olla uuvuttava.

Isakssonin tytär Maria kaapattiin Venäjälle kymmenen vuotta sitten. Isakssonilla ja Marian venäläisellä äidillä oli lapsen yhteishuoltajuus.

“Lapsi sai asua äidin luona Suomessa, mutta äiti ei olisi saanut viedä lasta ulkomaille ilman suostumustani”, Isaksson kertoo.

Äiti kuitenkin häipyi kaksivuotiaan Marian kanssa vastoin isän tahtoa, olinpaikkaansa ilmoittamatta. Tämä tulkittiin lapsikaappaukseksi, jonka seurauksena käräjäoikeus antoi Isakssonille lapsen yksinhuoltajuuden.

Venäjä on kuitenkin oman kansalaisensa puolella, eikä Isakssonille Suomessa määrättyä yksinhuoltajuutta tunnustettu Venäjällä.

“Tiedän monia vanhempia, jotka ovat miettineet keinoja lapsensa hakemiseksi kaappaajalta. Lapsensa menettäneen vanhemman kannalta se voi joskus olla ainoa vaihtoehto. Minultakin kysyttiin, miksen vain hakisi lastani takaisin”, Isaksson kertoo.

Ajatus oli teoreettinen, koska kaappaajaäiti oli kadonnut tyttären kanssa. Mutta Isakssonia pidättelivät myös muut syyt.

“Keskustelin aikoinani asianajajien kanssa, ja minua varoiteltiin riskeistä joutua Venäjän pahamaineisiin vankiloihin. Toisaalta olen miettinyt myös eettisiä kysymyksiä: olisinko sitten hyvä isä, jos toimisin samalla tavalla kuin kaappaajaäiti?” pohtii Isaksson, itse oikeussosiologian tohtori.

Isaksson toimii Kaapatut lapset ry:n hallituksen puheenjohtajana. Järjestö ei kannusta omiin toimiin sen enempää kuin viranomaisetkaan. Isaksson ei kuitenkaan halua tuomita hätääntyneitä huoltajia, jotka ovat valmiita mihin tahansa keinoihin lapsensa löytämiseksi.

Isaksson itse sai pitkän prosessin jälkeen lähihuoltajuuden Pietarin oikeudessa vuonna 2004. Tytär määrättiin isälle Suomeen.

“Oikeuden päätös ei käytännössä hyödytä, koska lapsen äiti piilottelee tytärtä edelleen.”

Isakssonin mukaan Haagin sopimukseen kuulumaton Venäjä on yksi lapsikaappausten ongelmamaa, koska viranomaiset eivät välitä etsiä piilotettuja lapsia.

Isaksson kertoo, että hänen tyttärensä ja tämän äiti ovat rekisteröityneet Pietarin lähellä sijaitsevaan osoitteeseen, mutta käytännössä he asuvat muualla. Pietarilainen alioikeus on hakenut Mariaa venäläisten koulujen kautta, mutta Isakssonin arvion mukaan etsintä on ollut epäsystemaattista ja tehotonta.

“Muutama vuosi sitten lapsen äiti oli käynyt poliisiasemalla Pietarissa, jolloin hänet oli pidätetty 48 tunniksi ja häntä oli kuulusteltu. Hän oli tuolloin antanut Moskovan koillispuolella sijaitsevan osoitteen, mutta muutaman päivän kuluttua, ennen kuin viranomaiset tekivät asialle mitään, äiti otti lapsen pois koulusta ja he häipyivät.”

Isaksson palkkasi viime vuonna venäläisen yksityisetsivän etsimään Mariaa, mutta etsiväkään ei ole vielä löytänyt tätä.

“Täytyy sitä paitsi muistaa, että tytär on jo 12-vuotias. Sen ikäistä lasta ei voi enää ottaa mukaan tämän omaa tahtoa kuulematta.”

Kaksi päivää maatilan ja Madridin tapahtumien jälkeen Andalusiaan Glorian ja Elenan kanssa palannut Suvi-Päivikki Eskelinen puhuu tuomarin kanssa. Huoltajuuskiistaa puidaan Andalusian oikeudessa saman tien. Tuomari, nuori barcelonalainen kolmen lapsen isä, kyselee tarkasti Suvi-Päivikin ja Juanin avioliitosta. Hän päättää, että psykologin haastattelulla selvitetään, kumpi on sopivampi vanhempi.

Maanantaina paikalle on kokoontunut sukulaislauma. Suvi-Päivikki käy ensin psykologin puheilla, sen jälkeen Juan. Sukulaiset istuvat aulan yhdellä seinustalla, Suvi-Päivikki toisessa nurkassa Elena tiukasti sylissään. Juanin ollessa vielä psykologilla tuomari käy kuiskaamassa, että Suvi-Päivikki saa tyttären.

Suvi-Päivikki muistaa ikuisesti hetken, jolloin Juan kuulee päätöksestä: miehen alaleuka loksahtaa kirjaimellisesti alas, ihan niin kuin piirretyssä elokuvassa.

Pari päivää myöhemmin Elena ja Suvi-Päivikki pääsevät takaisin Sveitsiin. Miehen veli katuu veitsen heiluttelua ja pyytää itkien anteeksi. Ex-mies ei estele lähtöä, mutta alkaa myöhemmin soitella jatkuvasti.

Suvi-Päivikki ja Elena muuttavat Zürichiin ja vaihtavat puhelinnumeronsa salaiseksi. Tapahtuu kuitenkin virhe, ja numero ilmestyy puhelinluetteloon.

Omituinen hermostunut olo iskee Suvi-Päivikkiin pari vuotta myöhemmin. Pian hän saa kuulla tuttavalta uutisen, joka järkyttää, vaikkei lopulta yllätä: Juan on nähty kaupungissa.

Vastakaappaukset ovat pahimmillaan riskialttiita ja vaarallisia operaatioita. Tämän tietää hollantilainen Anselmo Llobera, jonka kutsumustyö on ulkomaille kaapattujen lasten palauttaminen huoltajalleen.

Llobera johtaa perustamaansa childabductions.EU-järjestöä. Järjestö lupaa toimia, kun virallinen systeemi pettää huoltajan. Hollannin päämajassa työskentelee kolme-neljä ihmistä, mutta järjestöllä on laajat etsivä- ja kontaktiverkostot ympäri maailmaa.

Lloberan eteläamerikkalainen naisystävä kaappasi pariskunnan kolme lasta vuonna 1999. Lapset löytyivät Etelä-Amerikan sijaan Yhdysvalloista, josta Llobera sai lapset takaisin Hollantiin vuoden kestäneen oikeusjutun jälkeen.

“Tuolloin minulle selvisi ensimmäisen kerran, että maailmalla pyörii tällainen kaapattujen lasten palautusbisnes”, Llobera kertoo puhelimitse Hollannista.

Hänen mukaansa apua hakevat epätoivoiset ihmiset, jotka ovat jo yrittäneet kaikkea muuta.

“Kaappauksissa on kolme tapaa toimia. Ensin on laillinen väylä eli oikeuskäsittely maassa, jonne lapsi on kaapattu. Toinen on epävirallinen neuvottelu kaappaajan kanssa, joskus myös lahjonta. Kolmas, rankin keino on vastakaappaus eli lasten haku takaisin kaappaajalta.”

Llobera valittelee, että apua on tarjota vain harvoille. Järjestön vuosittain saamista paristasadasta yhteydenotosta vain puolenkymmentä johtaa käytännön toimintaan.

“Monet asiakkaista ovat pienipalkkaisia yksinhuoltajia, ja tarvitsemme kuitenkin ulkomaanmatkaan jonkinlaisen budjetin. Halvin ratkaisemamme tapaus oli Kreikkaan kaapatun lapsen palautus 8000 eurolla. Kallein reissu Aasiaan maksoi 56 000 euroa. Enin osa summista menee pelkkien kulujen kattamiseen.”

Llobera kertoo esimerkin Bangladeshista, jonne järjestön edustajat matkustivat hakemaan kahta Hollannista kaapattua lasta. He selvittivät lasten koulureitin ja asettuivat autoineen matkan varrelle odottamaan. Kun lapset ilmestyivät koulutielle, he nappasivat nämä auton kyytiin ja lähtivät kohti lentokenttää paikallisen poliisin suojelemana.

“Melkein joka puolella maailmaa viranomaiset on lahjottavissa auttamaan. Lapset on yleensä melko helppo löytää, koska usein kaappaaja on vienyt heidät sukunsa kotiseudulle. Saatamme käyttää apuna paikallista etsivää.”

Viime vuosina Lloberan itsesuojeluvaisto on kasvanut. Hän ei enää ole valmis ottamaan riskiä joutua syytettyjen penkille vieraassa maassa. Siksi hänen järjestönsä päätti nelisen vuotta sitten lopettaa varsinaiset vastakaappaukset ja keskittyä neuvotteluihin.

“Lapsen palautusta saatetaan toisessa maassa pitää kidnappauksena, vaikka lapsi olisi alun perin kaapattu lailliselta huoltajalta”, hän pohtii työn riskejä. “Sitä paitsi vastakaappaus saattaa olla lapselle traumatisoiva kokemus samoin kuin alkuperäinen kaappaus.”

Maailmalla toimii kuitenkin esimerkiksi entisten sotilaiden muodostamia ryhmiä, jotka ovat valmiita jopa aseellisiin vastakaappauksiin. Yhdysvaltalainen entinen armeijan työntekijä ja panttivankiekspertti Gus Zamora kertoi muutama vuosi sitten The Northwest Indiana and Illinois Timesin artikkelissa, että hän saattaa kantaa operaatioissa mukanaan asetta ja on koonnut joskus kommandojoukon toteuttamaan vastakaappauksen.

Australialainen ex-sotilas Brian Corrigan joutui puolestaan vuosi sitten joulukuussa beirutilaiseen vankilaan syytettynä lapsikaappauksesta, kun hän oli auttanut Kanadassa asuvaa Melissa Hawachia kaappaamaan takaisin tämän lapset Hannahin, 5, ja Cedarin, 3, jotka lasten isä oli aiemmin kaapannut Libanoniin. Mediatapaukseksi paisuneesta vastakaappauksesta olisi saattanut tulla Libanonissa jopa 15 vuoden vankilatuomio. Australian viranomaisten tuella Corrigan onnistui kuitenkin pääsemään kotimaahansa viime maaliskuussa.

Sveitsissä Suvi-Päivikki Eskelinen soittaa asianajajalleen, että Juan on kaupungissa. Hän kiikuttaa Elenan päivähoitajan luo turvaan ja menee itse ystävän luo yöksi. Siviilipoliisit tulevat käymään, sillä Juan on edelleen etsintäkuulutettu Sveitsissä lapsikaappauksesta ja Suvi-Päivikin hengen uhkailusta. Poliisit neuvovat Suvi-Päivikkiä soittamaan Juanille ja sopimaan tapaamisen kuppilaan seuraavaksi päiväksi kello 12. Hän saa Juanin puhelimeen ja sopii tapaamisen. Suvi-Päivikin sijaan paikalle menevät siviilipoliisit, jotka ottavat Juanin kiinni.

Suvi-Päivikki lähettää Elenan äitinsä luo Suomeen, sillä poliisit eivät voi pitää Juania pidätettynä kuin kolme vuorokautta. Myöhemmin huoltajuus- ja tapaamiskysymyksiä puidaan vielä Sveitsin oikeudessa. Yhtäkkiä Juan sanoo, että hän luopuu kaikista oikeuksistaan: hänellä ei ole enää tytärtä. Hän lähtee Espanjaan ja saa viiden vuoden maahantulokiellon Sveitsiin. Suvi-Päivikki ja Elena muuttavat sukunimensä ja ottavat taas salaiset puhelinnumerot.

Toukokuussa 2007 Suvi-Päivikki muuttaa töiden perässä Suomeen, jonne 16-vuotias Elena on saapunut jo aiemmin. Yhtäkkiä vuosien hiljaiselon jälkeen, kesäkuussa, Juan soittaa Suvi-Päivikin äidille ja pyytää Elenaa puhelimeen.

Suvi-Päivikille ja Elenalle selviää, että kaikkien näiden vuosien ajan Juanin tuttava on varjostanut heitä Sveitsissä ja raportoinut heidän liikkeensä Juanille.

Elena on joskus puhunut Juanin kanssa puhelimessa ja ollut kiinnostunut isästään kausiluontoisesti. Tällä hetkellä hän ei enää halua olla isäänsä yhteydessä.

Share to Google Plus